Vaivan arvoisia sivupolkuja

Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa kerrassaan mainioita esseitä kirjallisuudesta. Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022) sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, ansaitusti, eikä Sivupolkuja. Kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta (2020) sen huonompi ole. Siinä oli enemmän sellaisia kirjoja jotka olen lukenut, mutta niin vain niistäkin oppi uutta. Luettavienkin lista kasvoi taas, ja mikäs sen mukavampaa.

Sivupolkuja kulkee kirjailijoiden jalanjäljissä ympäri maailmaa, ja pysähtyy välillä hätkähdyttäviin huomioihin siitä miten kirjallisuus muuttuu yhtäkkiä eläväksi elämäksi. Sutinen katselee kolmea naista jotka puhuvat Moskovaan lähdöstä kuin Tšehovin Kolme sisarta (jotka eivät koskaan Moskovaan pääse). “Edes varuskunta ei puutu, sillä Taganrogissa pyörii venäläissotilaita, jotka tulevat tänne sadan kilometrin päästä Itä-Ukrainasta, jossa käydään taas kerran yhtä turhaa sotaa. Aivan niin kuin silloin. Aivan niin kuin nyt” (Sivupolkuja, s. 52).

“Neuvostoliitossa teos julkaistiin, kunhan se oli ideologisesti oikeanlainen. Nyt taas teos julkaistaan, kunhan se myy. (…) Sosialistisen realismin dogmi tuotti ennalta-arvattavia, helppolukuisia kirjoja. Nykyinen kaupallisuuden (useinkin ounastellun kaupallisuuden, aivan samoin kuin neuvostosensorit ounastelivat Stalinin näkemyksiä) ehdoin toimiva kustantaminen tekee pohjimmiltaan samaa” , Sutinen kirjoittaa esseessään “Cancel-kulttuuria neuvostotyyliin” (Vaivan arvoista, s. 163-164).

Soisin jokaisen, joka väittää että kirjailijoiden pitäisi elää kirjojensa myynnillä eikä apurahoja tarvita, lukevan edes tämän.