Manner, encore
Eeva-Liisa Manner ei päästä minua vähällä. Hän oli luultavasti merkittävin viime vuosisadan jälkipuoliskon suomalaisista runoilijoista. Tuula Hökän toimittama koottujen runojen antologia Kirkas, hämärä, kirkas sisältää koko hänen runotuotantonsa, kaikki 11 kokoelmaa. Esikoiskokoelma Mustaa ja punaista (1944) kulkee Uuno Kailaan jalanjäljissä, mutta vuonna 1956 Manner löysi oman, modernin äänensä kokoelmassa Tämä matka, josta tuli vuosisadan jälkipuoliskon luetuimpia ja jäljitellyimpiä teoksia. Mannerin asteikko ulottuu eläinten oikeuksista sofistikoituneeseen kulttuurirunouteen. Manneria voi sanoa aikaansa edellä olleeksi posthumanistiseksi luonnonsuojelijaksi. Mannerin runoissa on Tämä matka -teoksesta alkaen vaikuttanut vahva ympäristöeetos ja siinä voi nähdä kytköksiä ekorunouteen.
Muistelen hänen sanoneen esitelmässään “Miten kirjani ovat syntyneet”, että hänen kiihkeä hyökkäyksensä Jumalaa vastaan kokoelmassa Orfiset laulut (1960) tyyliin ”Miksi loit huonoimman kaikista maailmoista?” johtui siitä että hänellä oli silloin niin huono asunto – vaikka hän yhä olikin sitä mieltä, että tämä luotu maailma on varsin huono. Tämä matka syntyi Oriveden liiterissä, Orfiset Mäntykadun kellarissa. Sittemmin hän muutti Ojakadun ullakolle ja osti talon Espanjasta, joka vaikutti häneen vahvasti. Samaisessa esitelmässä hän sanoi, että jos hän valikoiden lukemalla on tavallaan tehnyt päänsä itse, on Andalusia vähintäänkin kalustanut sen uudelleen, eikä kokoelmia Kirjoitettu kivi (1966) ja Fahrenheit 121 (1968) olisi syntynyt ilman Andalusian fyysisen todellisuuden vaikutusta.
Espanjassa kirjoitettu Fahrenheit 121 on Mannerin toinen pääteos. Siinä yhdistyvät 1960-luvulle ominaiset osallistuvat pyrkimykset ja Heideggerilta herätteitä saanut metafyysinen mietiskely. Kokoelman monikulttuurisuus ja älyllinen laaja-alaisuus on tyrmäävä.
Kokoelman sotarunot tuntuvat jälleen kerran kammottavan ajankohtaisilta, esim. “Siinai valuva hiekka”, joka loppuu näin:
“hiekassa pelkkiä kenkiä
käsin muokattua sian nahkaa
noita leveäkielisiä rautasolkisia
yksinäisinä / joissakin on jalka
miehet ovat jo vajonneet
hiekan läpi kotiin.”
Runon viimeinen rivi oli alunperin “kuivaan virtaan”, mutta Manner muutti sen valittujen runojen antologiaansa Runoja 1956-1977. Tämä taisi olla ainoa muutos joka muuten niin huolelliselta ja tarkalta Hökältä jäi huomaamatta.
Kolmas pääteos on synkkäviritteinen Kuolleet vedet (1977), jossa tuntuu ekokatastrofin uhka. Tähän kokoelmaan Manner oli ilmeisesti itse tyytyväisin, hän ei poistanut siitä mitään valittuja runoja kootessaan, päinvastoin lisäsi yhden uuden runon. Antologiaan Kirkas, hämärä, kirkas sisältyvät myös muun tuotannon vakavasta eettisestä pohdiskelusta irrottautuvat riemukkaasti riimittelevät kissarunot sekä laaja osasto ennen julkaisemattomia ja lehdissä julkaistuja runoja.