Moderni runo: Manner

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli ja on suomalaisen modernin runon johtotähtiä. Hän aloitti runoilijana jo vuonna 1944 kokoelmalla Mustaa ja punaista, mutta hänen läpimurtonsa oli Tämä matka (1956), josta tuli suomalaisen modernismin merkkipaalu. Palasin pitkästä aikaa Mannerin runojen pariin lueskellessani Hannu Mäkelän tuoretta kirjaa Runouden ylistys, jossa hän tekee matkaa suomenkielisessä runoudessa Agricolasta 2000-luvulle. Enimmäkseen ollaan siis kuolleiden runoilijoiden seurassa, Mäkelän teoksen ainoa elossa oleva runoilija on Eeva Kilpi.

Lapsuuden kotikaupungin Viipurin menetys oli Mannerille kova paikka, ja eräänlaisen korvikkeen Viipurille hän löysi Espanjan Malagasta, jossa hän asui pitkään. Mäkelä muistelee hortoilleensa vuonna 1966 pari kuukautta Malagassa itsekin; hän yritti jopa löytää Mannerin taloa, vaikkei tiennyt edes osoitetta. Ei sitä tosiaan löydä jos ei tarkkaa osoitetta tiedä, eikä ihan helposti sittenkään; se sijaitsee pienessä Churrianan kylässä, joka 1960-luvulla oli oikeastaan Malagan slummi eikä vieläkään erityisen hohdokas. Olin syksyllä 2018 mukana Eeva-Liisa Manner -seuran Malagan matkalla, ja silloin sen kyllä löysimme. Siinä asui joku lapsiperhe, ja taloon oli tehty toinen kerros ja muitakin pikku parannuksia. He tiesivät kyllä että siinä oli asunut huomattava suomalainen runoilija, ja niin tiesivät monet naapuritkin.

“Juuri Malagan ajan runot ovat olleet itselleni Mannerin tuotannosta ehkä tärkeimmät”, Mäkelä kirjoittaa, ja tunnustan olevani samaa mieltä. Siellä hän kirjoitti monet pääteoksistaan, muun muassa runokokoelmat Kirjoitettu kivi (1966) ja Fahrenheit 121 (1968) sekä näytelmän Poltettu oranssi (1968). Myös romaani Varokaa, voittajat (1972) sijoittuu Espanjaan. Tuohon romaaniin liittyy merkillinen episodi, josta runoilija Rami Saari kertoo runossaan “Harkittu omahyväisyys” (kokoelmassa Sateen jalkapohjat, suom. Minna Tuovinen): kirja oli tarkoitus kääntää hepreaksi, mutta Suomen kirjailijaliiton lakimies kielsi.

Mäkelä hyppelee runosta ja kokoelmasta toiseen jokseenkin kronologisesti ja ilmeisen muistinvaraisesti; eräs hänen osin siteeraamaansa runo, yksi Mannerin kauneimmista, ei ilmestynyt kokoelmassa Jos suru savuaisi (1968) vaan Paetkaa purret kevein purjein (1971). Tuon runon voisin tähänkin siteerata:

“Jos on totta, että kun lähden

minun ei tarvitse lähteä yksin,

että tulet mukaan, ajat toista hevosta,

sitä jonka karva kiiltää kuun valossa maan värinen

(itsekin puoleksi maata, tuulta puolet),

jos on totta mitä lupasit, jos

ajat veräjälle: se on sumua

(ruoho ei taivu, tuulen pyörre ei palaa)

tahdon lähteä heti.

Tahdon sinut heti.”

Tässä runossa hevonen liittyy lähdön ajatukseen. On epäselvää, kutsuuko mukaan rakkaus vai kuolema. Kokoelmassa on myös runo “Kirkastettu yö”, jossa nimenomaan kuolema tuntuu kutsuvan mukaansa: “Jätä kaikki. / Älä epäröi. Tule.” Koska runon puhuja sinuttelee lukijaa ja tahtoo hänet mukaansa toisen hevosen kanssa, on lähtö kuitenkin mielestäni myönteinen. Maan väri tuntuu kytkeytyvän maanläheisyyteen ja arkitodellisuuteen ja saavan Mannerilla muuten melko harvinaisia eroottisia sivumerkityksiä: “Tahdon sinut heti.” Apokalyptinen runo ei varmasti ole, mutta ei sitä pastoraaliinkaan liitä oikein muu kuin sana “veräjä” joka vie lukijan ajatukset maaseudulle. Toisaalta jos veräjä “on sumua”, on mahdollista tulkita runo niin, ettei mistään aineellisesta veräjästä olekaan kysymys, vaan elämän ja kuoleman sumuisesta rajasta. Yhtä oikeutettu tulkinta olisi kuitenkin nähdäkseni myös se, että sakeassa sumussa veräjää ei oikein erota, sekin on samaa sumua. Ovatko sitä myös lähtijät, koska “ruoho ei taivu, tuulen pyörre ei palaa”? Se, että ruoho ei taivu, voi toki viitata myös pelkkään tyyneyteen, kuten sekin että tuulen pyörre ei palaa. Jälkimmäinen lause saa kuitenkin lisämerkitystä Mannerin suosikkikirjailijoihin kuuluneen James Joycen runosta “Watching the needleboats at San Sabba”, jonka Manner suomensi esseeseensä “Kamarimusiikkia” (kokoelmassa Ikäviä kirjailijoita, 1994): onni on ohimenevää, onni ei palaa. Puolittain aineettomalta vaikuttaa kyllä hevonenkin, joka on “itsekin puoleksi maata, tuulta puolet”. Rakkaus on siis osittain aineellista, osittain aineetonta kuin onni - ja ohimenevää joka tapauksessa. Siksi siihen pitää tarttua heti kun se on käsillä, huomenna voi olla jo myöhäistä.