Minä rakastan sinua, Mirkka

Mirkka Rekola (1931-2014) on kirjailija, jota olen paljon rakastanut ja vähän ymmärtänyt. Hänen runonsa ja aforisminsa eivät ilmestyessään nousseet luetuimpien joukkoon, mutta seitsemälle vuosikymmenelle ulottunut tuotanto on ajan mittaan osoittautunut yhä painavammaksi. Rekolaa on myös käännetty varsin paljon, ainakin englanniksi, saksaksi, ranskaksi, ruotsiksi, italiaksi ja japaniksi.

Jonimatti Joutsijärvi (s. 1984) on kirjoittanut Rekolasta kaksiosaisen elämäkerran (2023-2024) joka avaa hienosti Rekolan elämää ja tuotantoa. Mirkalla oli hänen lukiokaverinsa, psykoanalyytikko Pirkko Siltalan mukaan valmis itu paranoialle, jonka isän vangitseminen villiinnytti. Vainoharhaa ruokkivat myös taipumus tarkkuuteen, vierauden kokemus kotipiirissä, unettomuus, sukupuolinen kuulumattomuus, seksuaalisen suuntautumisen paljastuminen rikolliseksi ja vähäiset mahdollisuudet puhua vaikeista asioista toisille.

Joutsijärven elämäkerta Rekolasta tuo paljon uutta tietoa Rekolasta ja hänen aikalaisistaan. En esimerkiksi tiennyt, että Rekola toimi Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) ateljeekriitikkona. Manner luetutti läpimurtokokoelmansa Tämä matka (1956) Rekolalla ennen kuin lähetti sen kustantajalleen, ja kiitti “muovanneensa palautteen avulla aivan uuden kokonaisuuden”. Tästä ei tiennyt edes kolmas 1950-luvun suuri runoilija Helvi Juvonen, jonka kanssa Rekolalla oli suhde.

Rekola oli oman tiensä kulkija, suuri yksinäinen, jota vieroksuivat 1960-luvun radikaalit ja varsinkin 1970-luvun taistolaiset, joille seksuaalinen “poikkeavuus oli ehdottomasti kiellettyä”. Mirkasta taistolaisten suhtautuminen homoihin oli “ihan neuvostolainen”. Lenin hyväksyi homot, mutta Stalin teki miesten välisestä seksistä jälleen rangaistavaa, ja sellaisena se pysyi vuoteen 1993 asti. Homous yhdistettiin Neuvostoliiton propagandassa vanhan tsaristisen eliitin rappioon ja fasistien vastavallankumoukselliseen uhkaan.

Rekola arvosti Pentti Linkolan ratkaisua ryhtyä kalastajaksi, kääntää selkänsä ihmiselle, mutta Mirkalle vaihtoehtoa ei ollut: ei luonnon puolesta voi puhua ihmistä vastaan. Linkola ja saastuttaminen olivat hänelle samaa luonnon ja ihmisen erillisyyden umpikujaa.

Rekola kykeni tarkastelemaan globaaleja konflikteja, seksuaalivähemmistöjen asemaa ja lama-ajan psykososiaalista luonnetta ajattomasti. Sama vastuuttomuus ilmakehää ja luontoa kohtaan, samantapaiset asenneilmaston vaikeudet eri vähemmistöjen suhteen vallitsevat nyt kuin 1990-luvun alussa.

Rekolan koko tuotanto on merkittävä, mutta ainakin kokoelmat Ilo ja epäsymmetria (1965), Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (1972) ja Kohtaamispaikka vuosi (1977) kannattaa lukea.

”Puhuvat sinusta selkäsi takana, siellähän ovat.”
(Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät, 1987)