Puut, kaikki heidän modernisminsa: Haavikko

Tämä postaus on syntynyt kadonneen kirjoituksen tilalle. Se oli lyhyen innoituksen aikana syntynyt teksti. Se katosi kun koneesta loppui akku. En ollut tallentanut luonnosta, kun luulin että kerralla tulee valmista. Ei tullut.

Paavo Haavikko oli ja on Eeva-Liisa Mannerin ohella niin sanotun 1950-luvun modernismin merkittävin runoilija. Molempien vaikutus tuntuu nykyrunoudessakin. Haavikon klassikkoteoksia ovat Talvipalatsi (1959), Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966) ja Viiniä, kirjoitusta (1976). Esimerkiksi Olli Sinivaaran runot ammentavat 1950-luvulla käynnistyneestä ilmaisuperinteestä, ja hänen teoksensa viittaavat jo otsikoillaan Haavikkoon: Puut (2021) ja Valoon, vihreään (2025). Myös Katja Meriluodon Puun avaruudesta (2025) humisee haavikkomaisesti, jos kohta sen metsäekologiassa tuntuu kaikuja myös amerikkalaisen nobelistin Louise Glückin runokokoelmasta Villi iiris (suom. Anni Sumari 2023).

Haavikolta kysyttiin joskus, miksi hänen runoissaan on niin paljon puita, ja hän vastasi muistaakseni jotenkin näin: koska maailmassa on niin paljon puita, ja minä ihailen puita, niitten rytmi, tyyli, on suurta. Ja niin on Haavikonkin:

“Kun sinä vihdoin pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita,

et sinä enää ole entisesi.”

(Runoja matkalta salmen ylitse, 1973)

Haavikon vallankäyttäjistä kertovat runot tuntuvat nykyään vähintään yhtä ajankohtaisilta kuin ilmestyessään:

“Mietin hirveitä. Jos ihmiset edes söisivät toisiaan, he eivät kohtelisi

ruokaansa niin ikävästi. Se tuntuisi heistä syödessä ikävältä.

Nyt ymmärsin että se on valta jolla on niin huonot

ruokailutottumukset.”

(Neljätoista hallitsijaa, 1970)

Tänä keväänä tuntui erityisen ajankohtaiselta (jopa omakohtaiselta) myös tämä Haavikon runo:

“Äänestän kevättä, syksy tule valituksi, talvi hallitsee.

Sano, kenen joukossa seisot, kenen lauluja laulat,

lasia suussa.

Sosialismia minä, kapitalismia vastustan, sen, niitten

rikoksia,

niitten rikoksia vastustan, sitoudun, niitten tekemiseen

osallistun.”

(Maailmassa, 1975)

Poliittiselle kartalle Haavikkoa on vaikea sijoittaa (Mannerista puhumattakaan). Paitsi kirjailija Haavikko oli myös yritysjohtaja ja osakesijoittaja. Joissakin runoissaan hän on kuitenkin Marxiakin marxilaisempi, ja ainakin puista puhuessaan myös jonkin sortin vihreä. Populistiksi häntä ei ainakaan voi sanoa, sen verran kryptistä hänen ilmaisunsa on ainakin kokoelmassa Talvipalatsi, joka muun ohella on “retki tunnetun kielen lävitse”, suomalaisen lyriikan onnistuneimpia metapoeettisia saavutuksia. Haavikko itse sanoi, että hänen tavoitteensa oli aina kirjoittaa niin selkeästi ja yksiymmärteisesti kuin mahdollista, mutta ei hän tässä omasta mielestäänkään aina onnistunut. Millaista Haavikon runous siis on?

“Hyvin helppoa.

Siksi, että jos

kysymys ei sisällä

vastausta,

ei sillä

ole tulevaisuutta.

Eikä vastausta.”

(Kootut runot, 2014)