Marja-Leena Tuurna on julkaissut hienon kirjan ystävyydestään suuren runoilijan kanssa. Näytän sinulle tien. Matka Eeva-Liisa Mannerin maisemiin (2026) on tavallaan jatko-osa viisi vuotta sitten ilmestyneelle henkilökuvalle Matka yli vaihtelevien äärten. Tällä kertaa Tuurna ei piiloudu suuren runoilijan selän taakse vaan tulee reilusti esiin avaamalla muun muassa kirjeenvaihtoaan Eeva-Liisa Mannerin kanssa.
Tuurnan ja Mannerin ystävyys alkoi kun Marja-Leena oli vasta 17-vuotias lukiolainen. Hän halusi haastatella Manneria. Tämä ei suostunut haastatteluun mutta kutsui käymään, koska piti Marja-Leenan käsialaa kiinnostavana. Marja-Leena pääsi seuraamaan runoilijan luomisprosessia: Manner lähetti runojaan, käski heittää vanhoja pois, muutteli runojen järjestystä ja muutakin. Kokoelma, jonka valmistumista Tuurna aitiopaikalta seurasi ja jonka luomisprosessista hän teki gradunsa, oli Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964).
Tuurna kulkee Mannerin jalanjäljissä Orivedeltä Tampereelle, Kangasalle, Ruovedelle ja Espanjan Churrianaan, jossa syntyivät monet Mannerin merkittävimmistä teoksista, muun muassa runokokoelmat Kirjoitettu kivi (1966) ja Fahrenheit 121 (1968) sekä romaani Varokaa, voittajat (1972, uudistettu laitos 1976). Tuurna nostaa hienosti esiin sen, millainen edelläkävijä Manner oli: Tämä matka (1956) “toi paitsi modernismin myös ekorunouden suomalaiseen lyriikkaan, vaikka sitä ei 1950-luvulla vielä nähty”.
Manner itse avasi ajatteluaan myöhemmin näin: ”Minä olen muutamissa töissäni tahtonut antaa äänen kerrassaan mykille, ainakin uudessa kuunnelmassani Metsäkauris, jolla ei ole mitään tekemistä metafyysisten ongelmien kanssa, mutta joka liittyy läheisesti toiseen minua riivanneeseen teemaan, luonnonsuojeluajatukseen. Minua on aina loukannut, että Suomessakin – joka sentään on kuuluisa siitä ettei täällä eläinten, ainakaan kotieläinten, tarvitse juosta ihmisiä karkuun – jotkut ampuvat kaikkea mikä liikkuu. On huono juttu, jos ihminen saa päättää millä olennolla on lupa elää, millä ei. Luonnonjärjestyksen kannalta kaikki elollinen on yhtä tärkeää ja arvokasta, viime kädessä korvaamatonta. Järjetöntä tuhoamista voi seurata katastrofi, ja maailmanlaajuisessa mitassa on osin jo seurannutkin. Monet eläimet on tapettu sukupuuttoon, ja vielä useampia uhkaa sama kohtalo.”
Manner: Miten kuunnelmani ovat syntyneet (1983)
Eeva-Liisa Manner -seura järjesti syksyllä 2024 tapahtuman "Eeva-Liisa Manner ympäristörunoilijana ja eläineettisenä ajattelijana", jossa kirjallisuudentutkijat Reeta Holopainen ja Tiia Kähärä Helsingin yliopistosta kertoivat Eeva-Liisa Mannerin modernistisena klassikkona tunnetun Tämä matka -runoteoksen ympäristö- ja eläineettisistä teemoista. Lisäksi kuultiin Eeva-Liisa Mannerin aiheeseen liittyviä runoja Malla Kuuranteen lukemana.
Reeta Holopainen on runouteen ja ekokritiikiin erikoistunut kirjallisuudentutkija ja filosofian tohtori. Tiia Kähärä on Eeva-Liisa Manneriin sekä kirjallisuuden ja tunteiden väliseen tutkimukseen erikoistunut väitöskirjatutkija.
Eeva-Liisa Manner tunnetaan parhaiten modernistirunoilijana, mutta Manneria voi pitää myös ympäristörunouden edelläkävijänä. Eeva-Liisa Manner kirjoitti eläineettistä runoutta ja kritisoi ihmiskeskeisyyttä jo 1950-luvulla, yli 10 vuotta ennen kuin ympäristöherätys saapui Suomeen ja suomalaiseen kirjallisuuteen.
Holopainen ja Kähärä ovat julkaisseet Mannerista ympäristörunoilijana hienon artikkelin:
Edellä mainitussa Metsäkauris-kuunnelmassa kuullaan suoraa puhetta eläinten puolesta: "Ja kuka täällä on turvassa ihmisiltäkään? Tosin lähitienoo on riistanrauhoitusaluetta, mutta vimmattua kiväärimiestä mikään ei estä, ampuvat kaikkea mikä liikkuu, viime kesänä oli riistansuojeluun velvoittava kilpi ammuttu säpäleiksi: se on metsästäjän onnea. Ja toissa kesänä ammuttiin mäyrä, jota olin ruokkinut - ehkä kauniin turkin vuoksi, ehkä ei minkään vuoksi, muuten vain, ampumisen onnesta. Jotkut ampuvat joutessaan, jotkut umpikiihkosta. Ehkäpä villieläimiä ei pitäisi ruokkia lainkaan: tottuvat ja alkavat luottaa ihmisiin. Ja ihmisiin kun ei pidä luottaa: juuri ihmisiin ei saa luottaa. Ihmisten rikokset eläinkuntaa vastaan ovat niin suuret ja sakeat, ettei loukattu Luonnon Henki voi olla kostamatta, lopulta." (Eeva-Liisa Manner, Metsäkauris, 1982)
Olen tainnut aikaisemminkin kertoa, että Mannerin lisäksi ihailen myös Paavo Haavikkoa yli kaiken, olen ostanut hänen kirjojensa lisäksi myös monia hänestä kirjoitettuja kirjoja. Vähän hassulta tuntuu kun Heikki Haavikko mainitsi kirjassaan Paavo Haavikko, isä Mannerin vain kerran, ja silloinkin vain siteeraamalla jonkun heillä asuneen opiskelijatytön juoruilevaa kirjettä: "Eeva-Liisa Mannerin viimeinen näytelmä Uudenvuoden yö on kuulemma tavattoman huono (Tuomas Anhava). Sitä paitsi Paavon runokokoelma ilmestyi aikaisemmin kuin Mannerin ainutlaatuiseksi ylistetty Tämä matka." Nythän on niin että Anhavan kommentti koski keskeneräistä näytelmäkäsikirjoitusta - Anhava oli pitkään Mannerin ateljeekriitikko. Ja ennen Mannerin kokoelmaa Tämä matka Haavikko tosin julkaisi kolmekin runokokoelmaa, mutta Manner oli julkaissut kaksi ennen Haavikon esikoista. Ja vasta kun Tämä matka ilmestyi, Haavikkokin näki, millaisia mahdollisuuksia modernilla runolla voi olla: koko ihminen, luonto ja kulttuuri voi siinä soida. Olihan Haavikko toki elegantti runoilija alusta saakka, mutta hiukan vähäverinen ja kuivakka. Näytelmissään hän oli sitä loppuun saakka. Sille on syynsä, että Mannerin näytelmiä on esitetty enemmän. Ai niin, Uuden vuoden yö (1965) ei ollut Mannerin viimeinen näytelmä, vaan ensimmäinen. Tämän vuoden joulukuussa, Eeva-Liisa Mannerin syntymäpäivänä, Teatteri Avoimet Ovet esittää sen lukudraamana.
Laitetaanpa tähän loppuun vielä yksi Mannerin kauneimmista runoista, sopii tähän vuodenaikaan:
"Katajan kultainen oksa ja tuoksuva tuhka
Metsässä sade ja kellastuvat rinteet
Auringonlasku kohottaa järveltä tuulen
Kuuntelen villisorsaa, ovella siirtyy varjo,
muistan aikaa, jolloin haave oli voimani lähde.
Pellavaikkuna katsoo tummuvaan länteen."
Eeva-Liisa Manner, Orfiset laulut (1960)