Kuolleiden runoilijoiden kerma

"En koskaan väsy katsomaan puita. Katson niitä aina, uteliaana, ihastuneena. Minulta kysyttiin miksi minulla on teksteissä, runoissa niin paljon puita, metsää. Yritin sanoa ja vastata että ensinnäkin maailmassa on niin paljon puita, metsää. Minä elän niitten kanssa. Niitä on paljon, ja niitten rytmi, tyyli on suurta. Pidän puista. Kunnioitan niitä. Ihailen niitten puhetta."

(Paavo Haavikko: Yritys omaksikuvaksi, 1987)

Toden totta Haavikon (1931-2008) runoissa puut humisevat, ja edelleen hänen runonsa koskettavat ja kiinnostavat, etenkin ne 1950-luvulla kirjoitetut, joista Turun yliopiston väitöskirjatutkija Carita Roivas piti 26.11.2025 mielenkiintoisen esitelmän Rotundan kirjallisuussalongissa Turun pääkirjastossa otsikolla Tunteen ja ajan rajoilla - katsaus Paavo Haavikon 1950-luvun runouteen.

Haavikko aloitti kirjailijanuransa runoilijana 1950-luvulla ja vakiinnutti nopeasti paikkansa kirjallisella kentällä. Hänen tuotantonsa yleisiä teemoja ovat ajan kysymykset, historia, kielen rajat ja mahdollisuudet sekä valta. Myös luonto on näkyvästi esillä. Haavikko julkaisi 1950-luvulla runokokoelmat Tiet etäisyyksiin (1951), Tuuliöinä (1953), Synnyinmaa (1955), Lehdet lehtiä (1958) ja Talvipalatsi (1959).

Vaikka Haavikon teokset herättivät ihastusta ja ylistystä, hän sai osakseen myös epäilystä ja ärtymystä: “Paavo Haavikko on päässyt jo neljänteen kokoelmaan. Vaikka sitä katselisi miltä suunnalta tahansa ja yrittäisi nähdä ja virittyä vastaanottamaan vaikka mitä salahuumoria tai muita piiloansioita, ei se siitä kummene: surkeata mikä surkeata. Epämääräisen kiukuttelun, ärtyneisyyden, teennäissyvällisyyden ja sekamelskaisen ajatushapuilun tuottamat tekeleet eivät mieltä ilahduta eivätkä muutenkaan kosketa. [—] Muutamat pitävät Paavo Haavikkoa ‘uuden runomme’ johtajana. Määrittely voi pitää paikkansa, jos ‘uudeksi runoksi’ katsotaan pelkästään nykylyriikan rappioilmiöt”, kiukutteli Pekka Mattila 1959 Valvoja-lehden arvostelussaan kokoelmasta Lehdet lehtiä.

Yleisesti Haavikkoa kuitenkin pidettiin yhtenä 1950-luvun merkittävimmistä lyyrikoista. Merkkiteoksia julkaisivat samalla vuosikymmenellä myös Helvi Juvonen, Eila Kivikk’aho ja Eeva-Liisa Manner, sen puolivälissä aloitti Mirkka Rekola ja lopulla Maila Pylkkönen ja Pentti Saarikoski. Siinäpä tärkeimmät.

Rekola ihailu Juvosta, mutta käydessään ensivisiitillä idolinsa luona hän sai jäätävän vastaanoton: ovesta astuva tuntematon oli kilpailija, 12 vuotta nuorempi ja jo runoilija. Vielä kovempi pala Juvoselle oli Eeva-Liisa Mannerin kokoelman Tämä matka hehkutus vuonna 1956, Sen puhtaat kuvat ja vapautuneet mitat olivat uutta 1950-luvun runoudessa, jonka kirkkaimpina tähtinä loistivat Eeva-Liisa Mannerin ohessa Aila Meriluoto ja Mirkka Rekola. Juvonen paikoitettiin sillaksi menneen ja tulevan välille, ja hän kokikin itsensä väliinputoajaksi.

Tämän matkan menestys kävi myös kilpailuhenkisen Haavikon luonnolle. Mikään Haavikon yksittäinen kokoelma ei herättänyt vastaavaa kohahdusta kuin Tämä matka, jonka kirjoittaja nostettiin yksin tein Haavikon rinnalle modernismin tiennäyttäjäksi. Kilpailuhenkistä Haavikkoa se kismitti, etenkin kun yksi Mannerin innokkaimmista mainosmiehistä oli Haavikonkin ateljeekriitikkona toiminut Tuomas Anhava.

1960-luvulla Haavikko julkaisi vain yhden runokokoelman, mutta se oli sitäkin merkittävämpi: Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966). Se oli ja on yksi vuosikymmenen loisteliaimmista suomenkielisistä runoteoksista, samaa sarjaa kuin Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella (1962), Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965) ja Eeva Liisa Mannerin Fahrenheit 121 (1968).

Haavikko toimi myös Otavan kirjallisena johtajana 1967-1983 ja perusti Art House -kustantamon 1975. Noihin aikoihin alkoi myös Haavikon rooli “kansakunnan oraakkelina”, aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana.

Päätän siihen mistä aloin: oma suhteeni Haavikkoon alkoi lämmetä jouluna 1988, kun sain silloiselta tyttöystävältäni, nykyiseltä puolisoltani joululahjaksi Haavikon sinä vuonna ilmestyneen kokoelman Toukokuu, ikuinen. Erityisesti viehätti silloin ja viehättää edelleen Haavikon huumori, josta näyte erään runon alusta:

”Katso, eräs mies tutkittiin ja

55-vuotiaana

hänellä oli 40-vuotiaan ulkonäkö,

30-vuotiaan terveys, 20-vuotiaan kokemus,

10-vuotiaan älyllinen suorituskyky,

ja väitetään että hänellä olisi

loistava tulevaisuus tiedotusalalla.

Jos Rooman valtakunnalla olisi ollut enempi

tällaista miesainesta joka päivittäin

pelaa tennistä, viikoittain golfia,

se ei olisi kutistunut.

Miksi sinä aina korjaat. No, kukistunut.”