Kirjoitettu kivi ja muita suurteoksia
Tammen julkaisema kirjasarja Suurteoksia on edennyt tänä vuonna jo kolmanteen osaan. Antologiassa 20 kirjailijaa kertoo, miten kirjat ovat kietoutuneet heidän elämäänsä. Kukin kirjailija käsittelee esseessään yhtä teosta.
Suurteoksia tarkoittaa tässä sitä että teos on ollut siitä esseen kirjoittaneelle kirjailijalle merkittävä. Toki mukana on kirjailijoita jotka kiistatta kuuluvat kirjallisuutemme kaanoniin, kuten Eeva-Liisa Manner ja Toni Morrison, mutta mukana on hieman yllättäviäkin “suurteoksia”, kuten Anne Ricen Veren vangit.
Noora Dadulle suurteos on Eeva-Liisa Mannerin Kirjoitettu kivi (1966). Noora Dadu (s. 1981) on palkittu näyttelijä ja kirjoittaja, joka työskentelee laaja-alaisesti esittävän taiteen kentällä. Hän on kirjoittanut henkilökohtaispoliittiset näytelmät Minun Palestiinani ja Fail sekä esseeteoksen Roolitus. Minun ensikosketukseni Daduun näyttelijänä oli Eeva-Liisa Mannerin satavuotisjuhlatilaisuus Muiston pysyvyys Finlandia-talolla 2021. Dadu esitti siellä Mannerin runon “Meren mobile”, joka on juuri kokoelmasta Kirjoitettu kivi.
Tästä runosta Dadu esseessään enimmäkseen kertoileekin. “Meren mobile oli minulle (…) ohjelmallinen julistus, tällä kertaa taiteilijana olemiseen, omistautumiseen, vastausten hylkäämiseen, uppoamiseen aikakausien, odotusten, normien, kaiken rakennetun ja institutionaalisen läpi. Se oli myös hauska monologiksi sopivat teksti.”
Dadu kertoo, että “Meren mobilen toilailu ja ajan läpi putoaminen iskee edelleen, viimeksi se nosti silmiini kyyneleet kaksi vuotta sitten kun tuijotin veden muovailemaa vuorta Wadi Rumin autiomaassa, joka miljoonia vuosia sitten oli meren pohja.”
Dadun mukaan Mannerin runoutta ei juuri käsitellä feministisessä kontekstissa. Tästä en ole ihan samaa mieltä, kyllä Tuula Hökän väitöskirjassa Mullan kirjoitusta, auringon savua sitäkin tehdään. Dadun mukaan Mannerin runot eivät ole ruumiillisia: “Ruumis on lähes poissaoleva, eroottisuutta on hyvin vähän tai se on symbolista eikä seksiä ole lainkaan. Sukupuolta runoista on lähes mahdoton tunnistaa: teksti on näkökulmasta riippuen joko sukupuolen ylittävää tai sen kieltävää.” Dadu ajattelee, että Mannerin uskallus määritellä maailma ja ottaa paikka filosofisena auktoriteettina oli feministinen teko. “Vaatii hillitöntä itsepäisyyttä olla alentumatta miehisen määrittelyn alle, varsinkin jos on syntynyt vuonna 1921.”
Dadu tekee Mannerista saman havainnon kuin minä tein gradussani: Manner oli eläinsuhteessaan reippaasti edellä aikaansa. “Koko hänen tuotantoaan voi tarkastella ekopoliittisen ja myös posthumanistisen linssin läpi.”
Muita Suurteosten kohokohtia on Hanna Waseliuksen analyysi Mannerin novellista “Hippopotamus” (kokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia, 1957), Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoitus Tua Forsströmin runoteoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle, Marjo Niemen essee Anni Sumarin runokirjasta Mitta ja määrä sekä Sirpa Kyyrösen essee Rakel Liehun runokokoelmasta Bul bul. Myös Riikka Ala-Harjan hurmaavan ärsyttävä tai ärsyttävän hurmaava essee Lena Anderssonin romaanista Omavaltaista menettelyä ansaitsee kunniamaininnan.