“Tietämättömyys on voimaa”
”Suomalaisessa rasismissa on se hyvä puoli, että se on harvoja vilpittömästi aitoja, tosia ja pysyviä asioita tässä elämänmuodossa.” (Paavo Haavikko: Traktaatit, 1998)
Kukaan ei tietenkään halua tunnustautua rasistiksi, joten rasistit mielellään käyttävät itsestään eufemismia ”maahanmuuttokriitikot”. En tiedä miten se on mennyt jopa valtamediassa läpi ilman lainausmerkkejä. Oivallinen esimerkki orwellilaisesta uuskielestä on tämä termi.
Trumputin voisi kirjoituttaa palatsinsa seinään Orwellin romaanin 1984 iskulauseet: “Sota on rauhaa. Vapaus on orjuutta. Tietämättömyys on voimaa.” Ainakin viimeksi mainittu voisi löytyä perussuomalaisten puolueohjelmastakin.
”Maahanmuuttokriittiset” harrastavat solvaamista. Heillä on myös hassu tapa kuvitella että heihin kohdistuva aiheellinen kritiikki on sekin solvaamista ja vihapuhetta. Juuri siksi heidän kanssaan on vaikea keskustella asiallisesti mistään, varsinkaan maahanmuutosta. Minua on jotenkin kolkosti huvittanut (Halla-ahon keksimä?) termi ”maahanmuuttokriitikko”. Kuvitelkaa kirjallisuuskriitikkoa, joka ei tiedä kirjallisuudesta juuri mitään eikä haluakaan tietää, joka paasaa siitä lähes päivittäin sillä uskonvarmuudella jonka vain täydellinen asiantuntemattomuus voi ihmiselle antaa, jonka mielestä kirjallisuus on inhottavaa ja vaarallista ja olisi oikeastaan parempi ettei sitä ollenkaan olisi, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Eikä ilkeinkään kirjallisuuskriitikko kutsuisi edes latteinta viihdekirjallisuutta haittakirjallisuudeksi. Väitän että termi ”haittamaahanmuutto” haittaa keskustelua maahanmuutosta, ja se on varmaan Jussin tarkoituskin. Hommafoorumi on poliittisen keskustelun Wuhanin villieläintori, jolta ovat peräisin sellaiset virukset kuin ”vihervasemmisto”, ”ilmastohumppa”, ”eurosirkus” ja monet muut tyhjät käsitteet, jotka muuttavat jokaisen poliittisen keskustelun räikeäksi ja joutavaksi jankuttamiseksi, joka ei etene mihinkään vaan kaivaa vain poteroita syvemmiksi.
Jussi Halla-aho sai vuosina 2007 ja 2008 Suomen kulttuurirahastolta kaksi apurahaa suomi-ukraina-sanakirjan laatimiseen. Apurahat vastasivat yhteensä 50 000 euron vuosipalkkaa. Sanakirja ei valmistunut, vaan apurahavuosina hän kirjoitti vihablogiinsa Scriptaan tekstiä kahden paksun kirjan verran. Suomen Kulttuurirahasto on yksityinen säätiö, jonka alkupääoman kansa lahjoitti keräyksellä vuonna 1938. Samoilla rahoilla rahoilla hän kävi myös kampanjat vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, joissa äänisaalis jäi laihaksi ja vuoden 2008 kuntavaaleihin, joissa siis meni läpi.
”Jonkinlainen lopullinen välienselvittely islamilaisen maailman ja länsimaiden välillä on tulossa”, Halla-aho sanoi joskus jossain. Kaipa sellainen tulee jos sitä ehdoin tahdoin lietsotaan. Äärioikeisto ja islamistit ovat saman kolikon kaksi puolta. Niiden välillä on epäpyhä allianssi. Ne saavat voimaa toisistaan, eikä toista olisi ilman toista. Molemmat elävät viholliskuvien luomisella ja ruokkimisella. Maltillinen enemmistö, tolkun ihmiset, ovat molemmille myrkkyä. Ei olisi Nuiva-Jussillakaan menestystä ilman muslimeja.
Jussi Halla-aho on Suomen Marine Le Pen. Hän ei aio lopettaa ”pulinaa EU:n ongelmista”. Ullatus ullatus. Halla-aho on selkeästi ja johdonmukaisesti väärässä muutamissa isoissa asioissa, kuten EU:ssa. Vaikka hän sanookin maahanmuuttovastaisuuden henkilöityvän häneen, niin ei se hänen keksintönsä ole. Sulo Aittoniemi oli ensimmäinen SMP:läinen jonka maahanmuuttajamölinöitä ei tolkun ihminen vain voinut käsittää. Onhan niitä sen jälkeen ollut muitakin, ja muissakin puolueissa. Yllättävää on vain se että moisella ”kritiikillä” on päässyt sellaiseen asemaan kuin Halla-aho on päässyt. Halla-ahon politiikalla taitaa loppujen lopuksi olla sama sisältö kuin Soininkin: Minä. Minä. Minäminäminä. Ainoastaan sillä omalla hillotolpalla on väliä.
”Minun isäni oli lukenut Mein Kampfin heti, kun se ensi kerran ilmestyi ja tehnyt valintansa. Häneltä Hitler ei voinut koskaan odottaa muuta kuin syvintä halveksuntaa. Mutta meidän välittömässä läheisyydessämme, jopa suvussa, monet perheet joilla oli samanikäisiä lapsia kuin minä, olivat avoimen myötämielisiä Hitlerille. Me olimme päivittäin tekemisissä keskenämme. Lapset ainakin. He eivät olleet erilaisia kuin me. Eivät missään näkyvässä suhteessa. Eivät sen vankempia tai heikompia. Me kuuluimme samaan kategoriaan, samaan porvaristoon. Meillä oli samat esi-isät. Mutta he olivat natseja. Ja me emme olleet. Sodan jälkeen ei kukaan enää ollut natsi. Emme me myöskään koskaan puhuneet siitä. Emme todellakaan koskaan.” (Kihlman, Vastaus on ei!)